Tänään postilaatikossa odotti paksu (ja pehmeä) kirje, kuten vähän uumoilinkin eilen tulleesta kommentista. Paktti on postitettu Hyllykalliolta, jonka Wikipedian avulla paikallistin Seinäjoelle. Pikaisesti takaisin sisälle ja paketti auki. Paketista paljastui ensin suloinen koirakortti ja lemppariteetäni (uskollista ystävää on jo mukissa). Lisää kaivelemalla löytyi ehdoton ihanuus, ihkaensimmäiset keräni Jitterbugia, josta olen kyllä kuullut ja pari kertaa päässyt hiplaamaankin. Värit ovat vielä upeampia kuin tuo kuva antaa ymmärtää, jotenkin syvempiä. Muutaman kuvan napsin eri paikoissa kämppää, mutta tuon paremmin en niitä saanut esille. Mitähän tästä ihanuudesta voisi tehdä, vai laitanko vain sopivaan kohtaan ihailtavaksi ja siliteltäväksi? Värithän tuossa ovat pääasiassa, mutta ihan perussukkaakaan ei viitsisi tehdä.

Sitten vähän valivaliosastoa, jonka teho taisi kuitenkin himmetä tuon paketin myötä. Annoin eilen tunikan pikkusiskolle, kun olimme menossa ratsastamaan (ja joku jätti kameran kotiin, eli ei parempaa kuvaa). Siskon ensimmäinen kommentti oli, saako hän värjätä sen. No joo, eihän tuo ole hänen värisensä, mutta olisi nyt voinut ensin ihastella ja kysyä vasta sitten. Eilen tuli myös muuten paha mieli hänen seurassaan. Vaikka ratsastaminen on ihanaa ja sujuikin eilen ihan hyvin, olin kyyneleet silmissä reissun jälkeen. Mitään suurta ja ihmeellistä ei tapahtunut, mutta pieniä juttuja senkin edestä. Sisko osaa jotenkin mitätöidä kaikki muut ja tuoda vain itseään esille. Aloin jo miettiä, kannattaako minun käydä ratsastamassa, vaikka sitä niin rakastan, opettaja on kiva ja heppa, jolla ratsastan, varmaan maailman suloisin suomenhevonen. Yksin käyminen on paljon kivempaa, mutta voin käydä siellä yksin vain, jos sisko ei ehdi. Talli on aika kaukana ja käymme yleensä yhdessä, joten ilman selitystä en sinne oikein yksin voi mennä. Ja siskolle tästä on turha sanoa, hän vain suuttuu ja loukkaantuu ja jatkaa entiseen malliin.